”Me ollaan kirjailijaväkeä”

Lumotut sanat -festivaalilla on aina haluttu, että myös lapset ja nuoret pääsevät esiin ja estradille. Haastattelimme kolmea nuorta harrastajaa ja juttelimme sanataiteesta! >>

Lumotut sanat -festivaalilla on aina haluttu, että myös lapset ja nuoret pääsevät esiin ja estradille. Erityisesti pienten harrastajien Naamiaisjuhlan ja nuorille järjestettävän Lumotun illan keskiössä ovatkin sanataidekoulun eri-ikäisten harrastajien tekstit sekä niistä tehdyt esitykset.

”Lumotut sanat on lasten ja nuorten festivaali, ja meille on todella tärkeää, että myös heidän oma äänensä kuuluu tapahtumassa”, Lumottujen sanojen taiteelliset johtajat ja Oulun lastenkulttuurikeskuksen vastaavat sanataideopettajat Anna Anttonen ja Kati Inkala kertovat.

Jututimme kolmea nuorta harrastajaa ja kysyimme, millainen harrastus sanataide on ja millaista omien tekstien kanssa on olla esillä. Halla (15 vuotta, kuvassa keskellä) on harrastanut sanataidekoulussa kaksi ja puoli vuotta, Jay (15, kuvassa vasemmalla) yli kuusi vuotta ja Nietos (17, kuvassa oikealla) kokonaiset kymmenen vuotta.

Miltä festivaalin Lumotussa illassa esiintyminen ja omien tekstien ääneen lukeminen on teistä tuntunut?

”Aluksi se tuntui tosi jännittävältä. Tuntui melkein siltä, ettei tähän pysty, mutta sitten kun oman osuutensa pääsee esittämään, niin ei enää jännitä. Jälkeen päin olo on sellainen, että tämähän meni hyvin”, Halla kertoo.

”Pahinta on odottaa omaa esitysvuoroa. Esittäminen on ihan kivaa, ja lukeminen se helpoin osuus”, Jay komppaa.

”Minustakin se on kivaa. Ehkä se vähän jännittää, että me treenataan esitystämme aina vain muutama kerta. Jos ajattelee vaikkapa teatteriesitystä, jota saatetaan harjoitella tosi pitkään, niin meillä treenejä on vähän”, Nietos mainitsee.

Tekstien ja esityksen teemaa ryhmät eivät valitse itse, vaan se on kytköksissä kulloisenkin festivaalin teemaan ja vuoden kirjailijavieraaseen. Esityksessä on kuitenkin aina mukana ryhmän yhteistä ideointia. Lumotussa illassa vieraana on tänä vuonna nuortendekkareistaan tunnettu kirjailija Leena Valmu, joka vetää festivaalilla myös nuorille suunnatun dekkarityöpajan.

Esitettävää tekstiä ei ole yleensä vaikea valita, vaikka tietysti se riippuu siitä, onko omasta mielestä hyviä tekstejä useita vai ei. Joskus voi käydä niinkin, että vain yksi tuntuu tarpeeksi hyvältä ääneen luettavaksi. Usein tekstit ovat myös eri tavoilla hyviä, mikä saattaa tehdä valinnasta vähän vaikeaa. Sen kaikki tunnistavat.

Lumotussa illassa julkaistaan aina myös kaikkien sanataideharrastajien yhteinen tekstikokoelma. Silläkin on oma teemansa, ja mukaan valikoidaan tekstejä koko harrastusvuoden ajalta. Miltä se tuntuu?

”On tosi hauskaa nähdä oma nimi painetun kirjan sivulla”, Jay sanoittaa kaikkien tunnelmat. Hän kertoo lukevansa aina koko kirjan kannesta kanteen. ”Se on ihan parasta saada aina vuoden lopuksi.”

”Pienenä en tainnut oikein osata arvostaa kokoelmaa, mutta nyt on hauskaa lukea vanhoistakin teoksista, mitä muut ovat kirjoittaneet ja miten itse on joskus ajatellut”, Nietos lisää.

Uusimmankin julkaisun tekstit saattavat olla sen verran aiemmin tehtyjä, että omistakin kirjoituksista löytyy yllätyksiä.

”Kun tekstejä sitten jälkeenpäin lukee, tuntuu helposti siltä, että toisilla ne ovat paljon parempia. Yhteinen julkaisu on kuitenkin todella kiva, se on yksi parhaista jutuista tässä harrastuksessa”, Halla kertoo.

Oma nimi painetussa julkaisussa tuntuu tärkeältä siksikin, että monilla sanataideharrastajilla on meneillään myös henkilökohtaisia kirjaprojekteja. Nietoksen alun perin novelliksi tarkoitettu teksti on nyt 90-sivuinen, ja Jaylla on omastaan menossa versio nro 5. ”Mulla on mennyt alku aina uusiksi. Myös henkilögalleria on kasvanut, mutta olen sallinut sen, sillä kirjoittamisen pitää olla hauskaa. Se on pääasia”, hän sanoo.

Entä mitä sanataideharrastus ja -esitykset ovat teille opettaneet?

”Ainakin sen, että omaa tekstiä kohtaan on kriittisempi kuin muut”, Jay sanoo – tästä jokainen on yhtä mieltä. ”Ja että esiintymisjännityksestä pääsee, kun siinä tilanteessa sitten oikeasti on.”

”Äidinkielen tunneilla on myös paljon helpompi kirjoittaa etenkin tarinoita, kun sitä on harrastanut muutenkin. On luovuutta ja ideoita”, Halla sanoo.

”Joo, harrastuksessa on kokeillut eri tyylejä ja on sellaista flow’ta. Omia ajatuksiaan osaa ylipäänsä ilmaista paremmin, kun on kirjoittanut enemmän”, Jay lisää.

Kaikki ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että kirjoittaminen sanataideryhmässä on ihan erilaista kuin kirjoittaminen koulussa.

”Ensinnäkin, kirjoituksia ei arvostella. Se on samaa aikaa rennompaa ja ammattimaisempaa”, Jay kuvaa. Hänelle harrastus on tuonut myös uusia kavereita.

Nietoskin korostaa sanataiteen yhteisöllisyyttä. ”Itselläni on harrastuksina sanataide, kiipeily ja partio. Sanataide ei ole yhtä yhteisöllistä kuin partio, joka on aivan omaa luokkaansa, mutta paljon yhteisöllisempää kuin kiipeily. Kiinnostus samaan asiaan liittää ihmisiä yhteen.”

Kaikki kertovatkin, että usein parhaat juttelut syntyvät käytävällä ennen varsinaisen ryhmätunnin alkua.

Suosittelisitteko harrastusta kavereille?

”Tämä on vähän tällainen salaliitto”, Nietos kuvaa. ”Suosittelisin siis, jos haluaa salaliiton jäseneksi. Sitten tähän helposti hurahtaa.”

”Etenkin pari vuotta sitten meillä oli ihan inside-juttuja, mutta nyt ne on vähän vähentyneet ja myös porukka on isompi. Enää ei olla ihan kultti”, Jay lisää. ”Suosittelisin tätä ainakin kaikille kirjoista ja kirjoittamisesta tykkääville.”

”Kirjoittavat ihmiset on tietynlainen yhteisö. Meidän ryhmän nimikin – Väki – tulee vähän tästä. Me ollaan kirjailijaväkeä”, Nietos kuvailee. Hän ajattelee, että jos vain lukee, kirjallisuuden ja tarinoiden maailmaan pääsee tavallaan mukaan, mutta konkreettisemmin niihin pääsee kun itse kirjoittaa.

Halla mainitsee kertoneensakin harrastuksesta joillekin tutuilleen, mutta sanoo että sitten joutuu aina selittämään, mitä sanataide on. ”Kerran olin maininnut sen aineessa, ja jouduin selittämään sanan myös opettajalle. Vastaan kysyjille, että se on kirjallisuuteen liittyvä harrastus, jossa kirjoitetaan ja luetaan ja tehdään erilaisia harjoituksia. Kavereille olen kertonut myös, että keväisin meillä on oma festivaali ja juhlailta.”

Hän itse löysi harrastukseen äitinsä vinkin perusteella. ”Äiti kysyi, haluaisinko mennä kokeilemaan. Onneksi menin, tästä on tullut tärkeää.”

”Salaseurasta ei helposti pääse pois”, Nietos sanoo.